Ajatusten kirpputori

Omenajuhlat

2006-09-30T22:00:00.000+03:00

Tulin jokin aika sitten Emmin kanssa kotiin omenajuhlista. Omenapiirakkaa, omenaviiniä, punkkia ja kivoja ihmisiä. Ainakin enimmäkseen kivoja ihmisiä.

Olen melko onnellisessa asemassa siinä suhteessa, että olen onnistunut kasvattamaan lapsestani sopeutuvaisen ja suvaitsevaisen nelivuotiaan. Nelivuotiaan joka on luottavainen, mutta silti määrätietoinen, harkitseva ja pohtiva. Ja mikä aika erikoista - nelivuotiaan, joka pitää hc-punkista ehkä enemmän kuin isänsä. Tämä kävi ilmi selvästi jo heinäkuussa Virkkalan Tuntuma-festareilla, joilla Emmi bogosi isin ja isin kaverit ihan lavan alle.

Kokonaisuudessaan oli oikein mukavat bileet. Minua oli jo melkein kaksi kuukautta sitten pyydetty pitämään juhlapuhe (syy ei ole vieläkään oikein valjennut, mutta kuitenkin). Emmi juoksi pihalla, maisteli omenoita, pelasi muistipeliä, söi suklaata, joi mehua ja piirsi isistä kuvan. Normaalia lapsen puuhastelua, joka kertoo siitä, että lapsella on turvallinen olo ja siitä, että lapsi viihtyy siellä missä on.

Jossain vaiheessa iltaa pientä ihmistä ja miksei isompaakin voi alkaa väsyttää. Emmi istui sylissäni, kun lauloin Emmin kummisedän kanssa karaokea. Saksalaiset juhlavieraat kuvasivat innoissaan kahta Dirlandaata laulavaa miestä ja sylissä istuvaa lepäilevää pikkutyttöä. Emmi kuiskasi korvaani, että väsyttää. Alettiin etsiä jotain sopivaa nukkumapaikkaa.

Sitten ensimmäinen bändi alkoi soittaa ja Emmi pomppasi pystyyn ja ryntäsi katsomaan. Minä perässä korvatulppien kanssa. Emmi ei kuitenkaan ole korvatulppien suuri ystävä joten hän nosti kädet korvilleen. Sitten siihen alkoikin tulla paikalle "tätejä", jotka yrittivät houkutella Emmiä ulos luullen, että punk ei voi lasta miellyttää. Emmi sitten päättikin mennä ulos, ilmeisesti aikaisemmat puutarhassa juoksentelut mielessään. Väsyneelle tuli ilmeisesti isiä ikävä ja minulle tultiin sanomaan, että Emmi huutaa pihalla haluavansa kotiin. Totuus taisi kuitenkin olla toisenlainen - kun menin paikalle hän totesi ykskantaan: "En mä tänään mene kotiin, mä haluan olla sun kanssa." Tällä Emmi tarkoitti sitä, että vasta huomenna on äidille meno ja nyt ollaan isin kanssa ja tehdään niitä juttuja, joita isin kanssa tehdään. Ainakin niin minä tulkitsen lastani neljän vuoden kokemuksella.

Paikalla oli joku pidemmällä parralla varustettu Matti Näsän sukulaissielu. "Mä en mitenkään halua puuttua, mutta vie toi lapsi täältä", totesi punakka mies farkkuasussa. "No, mä olen kasvattanut lapseni omalla tavallani", totesin tarkoituksenani jatkaa, että Emmi on tottunut olemaan vastaavissa tilanteissa ja että kohta varmaan etsitään joku nukkumapaikka, lapsi kun on tottunut nukkumaan melkein missä vain. "Mulla on noita kolme. Tää paikka ei ole sopiva yhdellekään lapselle." Siinä vaiheessa päätin, että on varmaan sitten parempi lähteä kotiin nukkumaan, kuin alkaa kinastelemaan kiukkuisen ja ei ehkä niin hyvässä kuosissa olevan suppean idiootin kanssa.

Bussipysäkillä Emmi totesi: "Isi, niissä omenajuhlissa oli kivaa."

Saigon

2006-09-05T14:20:00.000+03:00

Olen sairauslomalla. Kökötän kotona ja kuuntelen Radio Helsinkiä. Selailen Mielen ja rakkauden kasvit -kirjaa. Kohta tartun kitaraan. Toisaalta on ihan letkeätä olla kotonakin, mutta sain niin hyvät flunssalääkkeet, että olo on petollisen ookoo. Tekisi mieli lähteä kaupungille. Yhteen kokoukseen on ainakin pakko mennä tänään. Sitä ennen voisi käydä sanomassa EI NATOLLE Rautatientorilla varjokansanäänestyksessä.

Tästä kämpästä on näköjään syksyiseen tapaan tullut taas kommuuni. Emmin (päätin luopua feikkinimillä kirjoittamisesta) kummisetä muutti lauantaina ja sunnuntaina pölähti paikalle englantilainen vaihto-oppilastyttö, joka on täällä niin kauan kunnes saa kämpän. Koko kämppä oli vielä eilen yhtä rinkkojen, kapsäkkien ja pahvilaatikoiden merta. Ihan ok, pidän siitä, että ympärillä on ihmisiä. Vain siten yksinäisyydestäkin voi nauttia täysin siemauksin.

Lauantaina oli ViNOn liittohallituksen kokous, joka sujui oikein nopeassa ja rivakassa aikataulussa, kiitos siitä Sinille ja tietysti kaikille muillekin (jotka eivät käyttäneet niin paljoa puheenvuoroja, kuin esmes mä...) Päädyttiin NVV-porukan kanssa illalla bilettämään ja hauskaa oli taas kuten aina. Superhauskaa.

Pitäisi aloittaa terveellisemmät elämäntavatkin. Kun on töissä avotoimistossa, jossa bakteerit ja virukset todella ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, pitäisi olla hyvä kunto ja vastustuskyky. Pois siis pizza ja bisse... Mutta jos noista luovun ja vielä alan kuntoilla, joudun luopumaan nallemaisesta olemuksestani. Höh, juuri kun olen alkanut olla sinut sen kanssa, että vararengasta on. No, terveys ennen kaikkea. On kyllä hassua, että melkein kolmekymppisenä, hieman ylipainoisena alkaa olla sinut oman vartalonsa kanssa. Vielä hassummalta se tuntuu, kun katsoo vanhoja valokuvia, ja ihmettelee kuka se komea uros niissä kuvissa oikein on ja mihin se on mennyt. Sitä aina haikailee jotain mennyttä tai sellaista, mitä ei voi saada. Mutta totta puhuakseni olen itseeni ja elämääni tyytyväinen. Kaikki on tosi mukavasti. Ehkä tyyntä myrskyn edellä? Ei, ei todellakaan. Tämä seesteisyyden tila tulee jatkumaan toistaiseksi. Tasapaino. Zen.

Paljon on myös sellaista, josta haluaisin kirjoittaa, mutta enpäs kuitenkaan kirjoita. Häähää... Kaikkea ei voi paljastaa aina ja kaikkialla.

Hetken aikaa

2006-08-15T21:39:00.000+03:00

On kulunut melko tovi viime kerrasta. On ollut kiirettä. Ja on se niinkin, että kun kirjoittaminen jää, siihen on aina vain vaikeampi palata. Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Enimmäkseen hyviä juttuja. Lähinnä rakkaiden kanssa oloa, ankaraa biletystä, maailmantilanteen ja politiikan pohdintaa. Henkisen potkun hakua todelliselle poliittiselle aktivoitumiselle. Kasvisten ja eläinkunnan tuotteiden kanssa painimista. Toveruutta ja intohimoa. Vaikka mitä...

Ei ole helppoa olla pienen tytön kolmea kymmentä lähestyvä sinkkuisä. Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei elämä muutenkaan ole helppoa. Pitäisikö sen olla? Vaikea kysymys. Kaikki on niin kovin suhteellista ja loppujen lopuksi mikään ei ole riittävästi. Se vie ihmistä eteenpäin, mutta sama ajattelutapa vie ihmiskuntaa ja planeettaa tuhoon. Tasapainoa tarvitaan.

Sitten olisi vielä oikein hyvä, jos tietäisi mitä haluaa. Tai jos vaikka tietäisi sen, mikä haluaa olla isona. Kohta kolmekymppisenä voisi olla ihan hyvä saada siitä selko. Toisaalta en haluaisi 65-vuotiaana huomata, että olen tehnyt leipätyökseni jotain, mitä en sitten ehkä olisikaan halunnut tehdä. Ainakin tällä hetkellä teen joitain sellaisia asioita, jotka koen tärkeiksi, vaikka kokonaisuuden kasaan harsiminen onkin vielä kesken. Eräs erittäin mielenkiintoinen eettisesti ja ekologisesti kestävä työpaikka on haussa. Kaiken muun hyvän lisäksi siinä voisin hyödyntää joskus oppimiani myynnin ja markkinoinnin taitoja.

Tässä tätä. Lisää seuraa toivottavasti pian. Nyt Salaisiin kansioihin...

Raparperitaivas

2006-04-28T08:58:00.000+03:00

Perjantai on mukava päivä kirjoittaa blogia. Mukavaa on istua kirjoituspöytänsä äärellä ja juoda liian vahvaa teetä. Kuunnella Radio Helsinkiä ja fillistellä elämäänsä. Odottaa mitä viikonloppu tuo tullessaan. Ainakin se tuo vapun, liittohallituksen kokouksen ja Haritonov-seminaarin. Olo on kyllä jotenkin pikkukipeä. Väsyttää ja kevyttä lämpöäkin on ollut. Eilen olin pyörtyä Hämeentiellä matkalla piiriyhdistyksen kevätkokoukseen.

Kevätkokouksessa valittiin puoluekokousedustajat Hämeenlinnaan. Asia päätettiin konsensuksella eikä äänestystä tarvittu. Vähän laimeeta. Toisaalta sen ymmärtää, että halukkaita edustajia ei ole niin paljoa kuin viime vuonna. Tänä vuonna ei tehdä henkilövalintoja, mutta päätetään kuitenkin tärkeästä sääntömuutoksesta.

Töitäkin sain. Täysi toimenkuva ei ole vielä selvä, mutta sain sellaisen kuvan, että toimisin teleoperaattorin it-puolen teknisessä tuessa. Aloittaa pitäisi heti vapun jälkeen keskiviikkona. Heti seuraavana viikonloppuna on Euroopan vihreän puolueen kokous Helsingissä. Täytyy toivoa, että töitä ei ole viikonloppuna. Ensimmäinen pääsykoekirja on kertaalleen luettu ja aikaakin on vielä reilusti.

Hassuutta työnhaussa

2006-04-21T14:01:00.000+03:00

Rästihommien listaa silmällä pitäen edistystä on tapatunut. Pääsykokeisiin luku on edistynyt ja töitäkin on haettu. Kävin Staffpointissa työhaastattelussa. Samassa firmassa Työväen jousto kävi tekemässä performanssinsa toissa päivänä... Kaikesta huolimatta yritys vaikutti asialliseslta ja minua jatkohaastatellaan erään teleoperaattorin help deskiin ja asiakaspalveluun. Tarkoitus on, että lopulta siirtyisin suoraan työsuhteeseen sille operaattorille.

Jopo on edelleen korjaamatta. Tänään aamu-tv:ssä kerrottiin, että käytetyistä vanhoista Jopoista saa nelisen sataa euroa katukaupassa. Luulenpa etten silti myy...

Puoli kuuta...

2006-04-16T20:40:00.000+03:00

Oltiin viime yönä jatkoilemassa kaverin luona ja päädyin sitten "nukahtamaan" sohvalle. Lasitetun parvekkeen ovi oli auki ja jossain vaiheessa kuulin unen läpi peipon laulua. Heräsin ja ihmettelin vähän, kunnes huomasin avonaisen oven. Ajattelin, että eihän ne vielä peippoja voi olla - jotain rastaita ehkä, mutta kun kävelin ulos itähelsinkiläisestä rappukäytävästä, minua tervehti oikein korea peippokoiras. Ja joka puolelta kuului peipon laulua. Kevät...

Jos vanha kansanviisaus pitää paikkansa, vappuna pitäisi olla kesä. Vielä viikko sitten olisi tuntunut mahdottomalta ajatukselta, mutta ainakaan täällä Länsi-Helsingin lakeuksilla ei lunta ole enää kuin suurissa kasoissa. Eilen näin kaverin talon edustalla kukkivia krookuksia. Tuntuu siltä, että kun kevät on ollut myöhässä, niin se jotenkin kuroo nyt kiinni matkaansa kohti kesää.

Vappu vähän mietityttää. On tullut luvattua mennä työväen vappujuhlan jälkeen vappulounaalle Pakilan työväentalolle. Lupauksistani pyrin pitämään kiinni, mutta olen huomannut, että jotenkin ne tuntuvat ahdistavan. Haluaisin vapunkin suhteen olla täysin vapaa ja antaa vaan virran viedä. Kaikkein mageinta olis vaan vappupäivänä löytää itsensä ihan jostain vieraasta paikasta. Muutenkin reissujalkaa kolottaa. Kaveri on lähdössä Marokkoon vajaan viikon päästä. Minun piti alunperin lähteä mukaan, kun on optio yksiin ilmaisiin lentoihinkin, mutta jotenkin olen nyt saanut iskostettua päähäni kaksi asiaa:

Lue pääsykokeisiin
Hanki leipätyö

Pääsykokeiden suhteen tilanne on vähän hassu. Kutsumus ykkönen vetää suomalais-ugrilaisten kielten pariin. Kutsumus kakkonen vetää keittiömestarin ammattikorkeakolutukseen. Kutsumus kolme taas eläinlääkikseen. Tähän sisältyy jännää pohdintaa - fennougristiikka on kiehtonut minua iha pikkupojasta asti. Toisaalta tiedän, että minusta voisi tulla aivan huippu keittiömestari, yksi parhaista. Eläimet, hoitaminen ja huolehtiminen ovat myös olleet minulle aina tärkeitä. Ajattelin lähestyä asiaa siitä näkökulmasta, että pystynkö näkemään itseni noissa ammateissa kymmenen vuoden päästä ja toisaalta joudun liittämään myös taloudellisen näkökulman tähän pohdintaan.

Fennougristiikka kiinnostaa, mutta joskus pohdin, että onkohan mielikuvani siitä liian romantisoitunut. Minä jossain kaukana idässä opettamassa esivanhempien sammunutta kieltä nuorille. Niin voisikin olla, mutta pitääkseni jalat maan pinnalla pitää muistaa, että täällä Suomessa on pikkuinen tyttö, joka tarvitsee isäänsä. Todennäköisesti homma menisi siis niin, että tutkisin kieliä enimmäkseen täällä Suomessa ja voisinpa vaikka lukea suomea ja pedagogiikkaakin siinä sivussa. Lopputulos: äikänmaikka tai parhaassa tapauksessa voisin päätyä vanhempana partana proffaksi yliopistolle.

Keittiömestarina olisin varmasti aivan loistava. Ja jotain kosketusta minulla onkin ravintolatyöhön ja sen johtamiseen. Työnä se on rankkaa vuorotyötä - käytännön ongelmien välitöntä ratkaisua ja comandantemaista käskyjen jakamista. Palkka on mitä loistavin - hyvässä ravintolassa peruspalkka on kuulemma 3000 - 4000€. Tässä ammatissa minun olisi pakko päästä aivan ylimmälle huipulle, sillä mielestäni keskinkertainen väsynyt ravintolatyöntekijä, keittiömestarikin, on jotain, mitä en ikinä voisi kuvitella olevani.

Eläinlääkärinä olisin melko elementissäni. Kokisin tekeväni tärkeää ja arvostettua työtä ja valinnan vapautta toimenkuvan suhteenkin olisi vaikka millä mitalla. Palkalla tulee toimeen ja eläinlääkäreitä tarvitaan aina. Eläimet ovat sitä paitsi jossain suhteessa paljon kiehtovampia kuin ihmiset. Ne ilmaisevat tunteensa suorasukaisemmin ja toimivat vaistojensa varassa toisin kuin ihmiset yleensä. Ihmismielen kyky asioiden kauaskantoiseen pohdiskeluun leikkaa monesti siivet jänniltä seikkailuilta... Eläinlääkärinä näkisin itseni kaikkein mieluiten vaikka kahdenkymmenen vuoden päästäkin. Pääsykoekirjassa on 623 sivua ja meikäläisen keskinkertainen biologiantuntemus ja kohtuullinen matematiikan ja fysuiikan osaaminen ovat pikkuisen ruosteessa. Päätös pitää tehdä pian...

Töiden suhteen olen käynyt jaakobin painia siitä, että otanko käyttöön vanhat kontaktit ja palaisin joksikin aikaa myynnin ja markkinoinnin pariin. Olen nyt kaksi kertaa jättänyt matkapuhelinalan, mutta fakta vaan on se, että olen ihan hemmetin hyvä myymään niitä laitteita ja palveluita. Sitä voisi ehkä tehdä jonkin aikaa, ainakin kunnes opiskelu alkaa. Ja sillä alalla on myös hyvin kohtuulliset osa-aikaiset työmahdollisuudet opiskelua silmällä pitäen. Toisaalta haluaisin tehdä jotain ihan muuta, mutta tämän työrupeaman tärkein pointti olisi nyt todellakin valuutan ansainta. Näyttää siltä, että sitä kauan kuuluttamaani varakasta lakinaistakaan ei ole tulossa minua elättämään... Mutta silti - ajatus talvista Pohjois-Italian alpeilla ja kesistä Suomessa elättäjän kainalossa houkuttaa... No, ehkei kuitenkaan.

Olen tätä kirjoittaessani kuunnellut Leevi and the Leavingsien Stereogramofonin kakkoslevyä. Loistomatskua, vähän harvinaisempaa settiä, vaikka kyllä ne perusrenkutuksetkin uppoaa "melko" lailla varsinkin pienessä simassa... Nyt laitan South Parkin viimeisimmän latautumaan ja saan ehkä tietää onnistuuko Cartman hyllyttämään Family Guyn Muhammed-jakson...

2006-04-12T20:15:00.000+03:00

Tuntuu jotenkin siltä, että pitää kirjoittaa. Siitäkin huolimatta, että en oikein tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa. Viime viikonloppuna oli liittari - huippuu! Oli todella hauskaa ja olen äärettömän tyytyväinen, että päätin lähteä, vaikka yhdessä vaiheessa olinkin jäämässä kotiin. Ajattelin, että voisin kai lähteä myös puoluekokoukseen. Ainakin hengaamaan, jos ei muuta. Hengaaminen näyttääkin olevan mun erityisosaamisaluetta...

Vaikka viime viikonloppu oli üüberein aikoihin, olen tänään ollut jotekin maissa. Aamulla en ollut saada itseäni sängystä ylös yhdeksän tunnin yöunien jälkeen. Sohvalla oli pakko köllötellä vielä pari tuntia. Tunnen itseni ehkä maailman huonoimmaksi isäksi. Vaikka Mikaela on mulle rakkainta maailmassa, toivon useinkin olevani vapaa ja lapseton. Nyt olen sidottu tähän kaupunkiin, kaupunkiin jota kyllä rakastan myös yli kaiken. Näitä kymmeniä ellei satoja puistoja ja ennen kaikkea merta ja saaristoa. Kaikkia pikku-pikkujuttuja, jotka tämä kaupunki kätkee sisälleen ja kuiskaa ne vain niille, jotka rakastavat sitä. Ehkä kuiskaan ne eteenpäin ja joku rakastuu siihen myös. Toisaalta kaipaan tämän eräänlaisen suuren kulttuuri-isotoopin lisäksi myös täysin villiä ja koskematonta erämaata. Vaaroja ja aarniometsiä. Ehkä metsäkone, johon kahliutua... Toisaalta tulin jokin aika siihen tulokseen, että paras käyttötarkoitus molotovin cocktailille on juuri metsäkone. Alas passiivinen vastarinta...

Televisiosta tuli Luontohetken jälkeen aivan loistava dokkari Transnistriasta - valtioista, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen tätä päivää. Avoimen stalinistisen tasavallan väitetään toimivan kansainvälisen asekaupan keskuksena ja on ilmeisesti olemassa joitakin todisteita, että poppoolla on ainakin ollut hallussaan radioaktiivisia aseita. Yksikään valtio ei ole Transnistriaa tunnustanut (Venäjästä en ole varma, se ainakin tukee hallintoa), mutta sillä on oma armeija, valuutta ja selvästikin oma aseteollisuus. Mahdollisesti myös ydinase. Se kyllä kielletään, mutta samalla sanotaan, että jospa meillä vain olisi se, niin olisimme turvassa. Tasavalta sijaitsee muuten kätevästi Euroopassa Moldovan ja Ukrainan rajalla. Rauhaa ja rautaa! Taitaa olla yksi niistä paikoista, jotka on lisättävä tämän not-so-lonely-travellerin matkakohteisiin.

http://en.wikipedia.org/wiki/Transnistria

Rasti seinään

2006-03-31T12:11:00.000+03:00

Hiihdin jään yli Seurasaareen! Vihdoin ja viimein ja tosiaankin viime hetkillä. Ensi viikolla jäiden päällä olisi jo niin paljon vettä, että hiihtäminen ei enää luonnistuisi ilman moottorikelkkaa ja vesisuksia... Nyt minut auttoivat jään yli 80-luvun Järviset ja neuvostoliittolaiset sauvat. Muutenkin olen jälleen kerran korviani myöten rakastunut tähän kaupunkiin. Vein Mikaelan aamulla päiväkotiin ja paluumatkalla törmäsin vanhaan ystävään, jota en ollut nähnyt ainakaan viiteen vuoteen. Kaikki tuntuu vähintäänkin siedettävältä, useimmat asiat hyviltä ja jotkut jopa erinomaisilta. Aika isona miinuksena on kuitenkin se, että hyvän ystävän äiti ja toveri on seuraavat puoli vuotta rankoissa hoidoissa vakavan sairauden takia. Se tuntuu itse asiassa todella pahalta, mutta pakko ajatella, että se kuuluu osana tähän pakettiin, jota myös elämäksi kutsutaan.

Huomenna alkaa Suomen sosiaalifoorumi. Siistii! Vapaa viikonloppu, tilikään ei ammota tyjyyttään ja mukavaa tekemistä. Huomenna on sossufoorumin iltabileet ja tänään blini-ilta. Ei hassummin.

Rästihommat

2006-03-23T02:40:00.000+02:00

Korjaa jopo
Hommaa monot ennen kuin lumet sulaa
Hiihdä sinne fck'n Seurikseen (hih...)
Hommaa joku kiva duuni
Muista chillailla
Lue pääsykokeisiin
Sivistä itseäsi

Järjestyksellä ei ole niin suurta merkitystä, mutta jopon korjaamisesta vois vaikka aloittaa. Olipas jotenkin rankka päivä. Ristiriitoja, yhteisymmärrystä, sekoilua, pelleilyä jne., mutta lopulta oma koti (siivottu sellainen) ja hyvää musiikkia. Olen miettinyt, että voisin hankkiutua myös jollekin kirjoituskurssille. Siitä on aika pitkä aika, kun olin sinut sen kanssa, mitä sain paperille tai näytölle rustattua. Äikän kirjoituksista tuli just kuluneeksi yhdeksän vuotta ja siitä kun kirjoittamisesta jotain maksettiinkin tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta. Jotenkin olen ajautunut tilanteeseen, jossa monet toverit saavat ainakin osan elannostaan kirjoittamisella. Silti olen miettinyt, että pääsykokeisiin lukiessa loistohommaa voisi olla vaikka kaupan kassatätinä huseeraaminen.

Tyhjä takki

2006-03-21T13:08:00.000+02:00

Tuntuupas hassulta vaan istua kotona, pestä pyykkiä ja katsella tyhjää kalenteria. Tuntuu oikeastaan aika hyvältä. En sitten eilen päässytkään sinne Seurasaareen asti. En päässyt edes hiihtämään. Oli tullut otettua eripariset monot vanhempien luota. No, nyt löytyy sitten kahdet murtomaasukset ja sauvat ja kaksi vasemmanjalan eriparista monoa. Jäälle pääsin kuitenkin. Istahdin keskelle länsihelsinkiläistä merenlahtea risti-istuntaan, suljin silmäni ja annoin ajatusten virrata jonkin aikaa. Vaikea sanoa kuinka pitkän aikaa siinä meni, se tuntui lyhyeltä ajalta, mutta joskus aika menee mietiskellessä todella nopeasti. Mahtoi olla koiranulkoiluttajille metka näky - mustan puhuva karvalotin päälleenpukenut hahmo istuu lumessa koivet ristissä...

Kohta pitää suunnata b-lupa-miekkariin ja illalla on yksi keskustelutilaisuuskin, johon olen luvannut osallistua. Itse asiassa kun alkaa miettiä, niin onhan tässä tekemistä. Tänäänkin olen jo ehtinyt soitella sinne sun tänne tilanvuokra-asioista ja jauhaa toverien kanssa puhelimessa ties mistä elämän kiemuroista ja järjestö/duuniasioista. Joskohan sitä ihan huomenna alkaisi vakavin mielin katsella työpaikkaa ja raottaisi pääsykoekirjoja. Hmmmm...

Kaduilta jään yli Seurasaareen

2006-03-20T08:05:00.000+02:00

Nyt se sitten on ohi. Se lauantain proggis. Oli mageeta nähdä, että paikalle tuli 400 - 500 ihmistäkin. Oman puolueen tovereista paikalle tuli joitakin ja kai siitäkin pitää olla iloinen. Ja he jotka tuli on nimenomaan tovereita. Ainakin mä pidän heitä sellaisina. Toisaalta, mikähän kumma siinä on, että vihreitten on niin vaikea lähteä marssimaan kaduille rauhan puolesta.

Monet itsensä vihreäksi tuntevat ja vihreisiin kuuluvat työskentelevät hartiavoimin rauhan ja kehitysavun puolesta. En yhtään väheksy näiden ihmisten työpanosta. Kaikki minkä yksilö voi tehdä on arvokasta. Silti haluan sanoa, että musta tuntuu siltä, että jotkut häpeävät kaduille lähtemistä ja valitsevat sitten mieluummin näytön takaa vaikuttamisen. En väitä, että kaikkien olisi pakko marssia ja huutaa kaduilla, mutta haluan tuoda esiin muutaman näkökohdan:

Kaduilla näkyminen on kansan viesti päättäjille - kirjojen ym. kirjoittaminen intellektuellien
Kaduilla näkyminen lähettää tärkeän solidaarisuusviestin niille, jotka kärsivät sotaa käyvissä maissa, viestin siitä että joku välittää

Uups... Tajusinpa just, että se megafoni on edelleen varmaan jossain Puluissa... Pitää paikallistaa se ASAP, muuten saan vaalean miehen pahan merkin otsaani.

Ihmeellisen takatalven se pukkas tänne kevään keskelle. Pakko kai mennä hiihtelemään. Nyt on suksetkin - oikein kaksin kappalein. Tosin on vain yhdet monot, mutta ehkä tekee ihan hyvää hiihtää itsekseen. Sitä paitsi se potentiaalinen hiihtokumppani ei halua lähteä meren jäälle ja minä taas lupasin Kölnin tuomiokirkon edessä hiihtää jään yli Seurasaareen. Sen olen kai itselleni velkaa. Kalenterikin on sen hiihtokumppanin luona - pitäis varmaan hakea pois. Toisaalta voisin nauttia jonkin aikaa kalenterittomasta vapaudesta.

Jotain selvisi

2006-03-06T08:03:00.000+02:00

Lyhyen mutta sikeästi nukutun yön jälkeen pysytyn myöntämään itselleni ainakin jotain. Vielä kun pystyisi pukemaan sen sanoiksi. Kun kelaan elämääni taakse päin huomaan, että muhun kyllä ihastutaan ja monesti ne on niitä tyttöjä, joihin mä itsekin olen ihastunut. Tilanne tuntuu vaan olevan aika lyhytvaikutteinen. Joko mä olen viirupöllö enkä tajua (tai suostu tajuamaan) tilannetta tai sitten mä innostun ihan liikaa ja homma menee liian vakavaksi liian nopeasti ja alkaa ahdistaa vastapuolta.

Nyt uskallan myöntää tän ääneen. Näiden yllämainittujen vaihtoehtojen välillä tasapainoilu on melko vaativa jobi. Sitten kun pakettiin lisätään vielä se, että huomattava, ehkä suurin, osa ystävistäni on vastakkaisen sukupuolen edustajia niin homma menee vaikeaksi. En tarkoita sitä, että välttämättä ihastuisin jotenkin järjestelmällisesti kavereihin, mutta mä alan vähän pelätä mitä tapahtuu, jos lämpimät tunteet jotakuta toveria kohtaan nostaa päätään - vaikkakin pidän platonista toverirakkautta rakkauden lajeista jaloimpana.

Kreikan kielessä on neljä eri sanaa, jotka käännetään suomeksi sanalla rakkaus. Ne meni jotenkin niin, että agape on periaatteeseen perustuvaa epäitsekkään uhrautuvaa rakkautta ja eros on seksuaalista kiintymystä. Sitten on muistaakseni vielä toverillinen, platonistyylinen rakkaus ja sukulaisrakkaus. Ellen nyt ihan väärin muista.

Vaiheilun kunkku

2006-03-05T23:41:00.000+02:00

Ottaa päähän. Ottaa tosissaan päähän se, etten pysty vaan antamaan mennä. Ottaa päähän se, että mä olen niin helvetin epävarma itsestäni melkein koko ajan. Kun mä oon yksin, niin oon jossain kosketuksissa omien tunteideni kanssa. Miksi mun on niin vaikea myöntää sitä, että haluan tasapainoisen, tasa-arvoisen ja onnellisen parisuhteen? Miksi mua vaan pelottaa koko ajan?

Mä haluaisin jonkinlaisen seesteisyyden tähän mun oikeesti ihan hyvään elämään. Kaikki on ihan hyvin näinkin - ihana tytär, oma koti, jossa viihdyn, hyvää ruokaa jääkaapissa, mukava sänky, elämä täynnä mielekästä tekemistä, menneisyys, joka osoittaa, että mä pystyn tarvittaessa tekemään juttuja, joita suuri osa ihmisistä ei ikinä saavuta elämässään. Tuntuu että mikään ei riitä. Vaikka ei se ole kohtuutonta, että haluaa onnellisen parisuhteen. Se että haluaa viereensä ihmisen, jonka kanssa jakaa elämä. Mulla on niin ikävä mun perhettä, jopa Hannaa taas just nyt. Kaiken sen paskan jälkeenkin.

Jäin kiinni itsepetoksesta tänä iltana. Puhuttiin yhden tosi kivan tytön kanssa aika syvällisiä ja henkilökohtaisia. Ja mä meen sanomaan, että kyllä mulle on ihan ok vaikka olisin sinkku tai yh-isä koko lopun ikääni. Mä luulen, että oon retkahtamassa siihen mimmiin. Sen pitäis olla hyvä juttu. Eikä ole mikään mahdottomuus, että sekin ajattelee musta lämpöisesti. Mutta mä pelkään. Pelkään niin helvetisti. Pelkään että kaikki menis pieleen kuitenkin. Ja kun mä näin ajattelen niin eihän siitä mitään vois tullakaan. Ja sehän vasta päähän ottaakin, kun sen tajuaa.

Se tyttö pyysi mua jäämään yöksi. Ihan vaan sohvalle, ei sen kummempaa. Olisin oikeastaan halunnut jäädäkin. Jäinkin. Olin jo peiton alla ja hyvät yöt oli toivotettu. Sitten tuli vaan sellainen tunne, että pitää päästä kotiin. Mä juoksin karkuun niinku joku arka pupu. Miksi mä juoksen onneani karkuun? Kuinka pitkään mun pitää rankaista itseäni? Ja miksen mä voi luottaa toiseen ihmissuhteessa? Terapian rapeessa tosiaan ollaan. Mä olisin niin halunnut herätä sen luota aamulla, syödä yhdessä aamupalaa, katsoa sitä silmiin ja hymyillä. Ja nähdä se hymy. Pelastaa maailma sen kanssa. Sanoa sille, mitä mä ajattelen ja tunnen. Ehkä se haluaiskin mun tekevän niin. Kun vaan tietäisin.

Se kysyi multa ottaisinko Hannan takaisin. Vastasin että en. Niin kuin en ottaiskaan. Menin kuitenkin, idiootti, sanomaan sille, että ehkä vanhana pappana sitten. No siitä olin ainakin rehellinen. Se tyttö sanoi, että mä annan Hannan kontrolloida ja määrätä mun elämästä ihan liikaa. Niin kuin annankin. Osittain se johtuu kyllä Mikaelasta, mutta Hannalla on aika suuri valta mun elämään. Ja se käyttää sitä - välillä tiedostaen, välillä tiedostamatta. Tyttöystävän olis vaikeata kuulemma hyväksyä sellaista. Aika selvää mun mielestä. Vai puhuikohan se itsestään? Se sanoi niin, että mä en edes pysty näkemään muita naisia. Tarkoittikohan se silläkin itseään? Pokais sit mut, jos kerran kiinnostaa.

Kyllä mä silti olen edistynyt Hannasta irtautumisessa. En enää hermostu samalla lailla sen vihaisista ja mustasukkaisista viesteistä tai puheluista. Pakko mainita, että Hannalla on uusi mies, joka kanssa muutti just sen luokse asumaan. Mä pystyn sentään myöntämään, että se helpottaa tilannetta. Mikaelan on vaikea hyväksyä, että siellä asuu joku muu mies kuin minä. Se kuulemma puhuu siitä lähes päivittäin. Jollain tavalla musta tuntuu hyvältä se, että Mikaela ei hyväksy Hannan uutta kumppania. Pystynpäs sentään myöntämään tuon.

Huomenna mennään sen ihkun tytön kanssa aamulla yhdessä miekkariin. Mä lupasin soittaa sille. Ehkä me kuitenkin syödään aamupalaa yhdessä ja hymyillään.

Kulttuuriteko

2006-02-24T22:07:00.000+02:00

Tulin tänään mummolasta. Itse asiassa kävin tänään molemmissa mummoloissani. Mummulla oltiin oikein yötä tyttäreni Mikaelan ja veljeni Anteron kanssa. Mammalla viivyttiin muutama myöhäisiltapäivän tunti.

Kirpparikärpänen pääsi jälleen puremaan minua muutama viikko sitten. Mielestäni en juuri tee turhia ostoksia, vaikka välillä mukaan tarttuu melko hassua tavaraa - vaatteita (no joo...), kiinalainen kokkiveitsi, Lenin-postikortti ja kehyksiä, polkupyörän u-lukko, yhden hengen teehaudutin ja valtava sveitsiläinen juustonraastinmonumentti merkkiä Kitty. Tänään mummolassa, kun Mikaela oli Mummun ja Rallen kanssa lelukaupassa, päätettiin Anteron kanssa lähteä kaupungille kävelylle. Ylläri ylläri - päädyttiin paikalliselle kirpparille. Tulos: neljä Luminarc-valkkarilasia, taskumatti ja Roskisdyykkarin käsikirja.

Iltapäivällä päästiin sitten Mamman luokse. Koko paikka on kuin yhtä kirpputoria. Lisäksi Mammalla on ollut jo useita vuosia vimma heittää kaikenlaista hyödyllistä tavaraa pois. Antiikkiakin monesti. Jokin aika sitten tuhoutui pala SDP:n historiaa kun kirjeenvaihtoa ja pöytäkirjoja 30 - 60 -luvuilta päätyi karusti kaatikselle. "Ei niitä hautaan mukanaan saa", Mamma on todennut monesti. "Jotkut jutut saattaa olla arvokkaita", olen todennut varmaan ihan yhtä monesti. Jotkut ovat oikeasti arvokkaita; toisilla taas on tunnearvoa, ainakin munulle. Tänään päätin rohkaista mieleni ja kysäistä, josko saisin mukaani Philipsin 60-lukulaisen matkagrammarin ja LP-levyjä. Tulos: positiivinen. Mamma ja Pappa olivat suorastaa iloisia. Pappa tyrkyttti lisää levyjäkin mukaan, mutta otin vain oman Dingon Kerjäläiten valtakuntani (orkkis!!!), Rautavaaran Reissumiehen taipaleet ja Työväenlauluja vuodelta 1969.

Monia ostoksiani ja löytöjäni pidän suorastaan kulttuuritekoina, säästän menneiden aikojen kulttuuria elävänä omalle lapselleni. Silti olo on välillä kuin haudanryöstäjällä.