Vaiheilun kunkku

Ottaa päähän. Ottaa tosissaan päähän se, etten pysty vaan antamaan mennä. Ottaa päähän se, että mä olen niin helvetin epävarma itsestäni melkein koko ajan. Kun mä oon yksin, niin oon jossain kosketuksissa omien tunteideni kanssa. Miksi mun on niin vaikea myöntää sitä, että haluan tasapainoisen, tasa-arvoisen ja onnellisen parisuhteen? Miksi mua vaan pelottaa koko ajan?

Mä haluaisin jonkinlaisen seesteisyyden tähän mun oikeesti ihan hyvään elämään. Kaikki on ihan hyvin näinkin - ihana tytär, oma koti, jossa viihdyn, hyvää ruokaa jääkaapissa, mukava sänky, elämä täynnä mielekästä tekemistä, menneisyys, joka osoittaa, että mä pystyn tarvittaessa tekemään juttuja, joita suuri osa ihmisistä ei ikinä saavuta elämässään. Tuntuu että mikään ei riitä. Vaikka ei se ole kohtuutonta, että haluaa onnellisen parisuhteen. Se että haluaa viereensä ihmisen, jonka kanssa jakaa elämä. Mulla on niin ikävä mun perhettä, jopa Hannaa taas just nyt. Kaiken sen paskan jälkeenkin.

Jäin kiinni itsepetoksesta tänä iltana. Puhuttiin yhden tosi kivan tytön kanssa aika syvällisiä ja henkilökohtaisia. Ja mä meen sanomaan, että kyllä mulle on ihan ok vaikka olisin sinkku tai yh-isä koko lopun ikääni. Mä luulen, että oon retkahtamassa siihen mimmiin. Sen pitäis olla hyvä juttu. Eikä ole mikään mahdottomuus, että sekin ajattelee musta lämpöisesti. Mutta mä pelkään. Pelkään niin helvetisti. Pelkään että kaikki menis pieleen kuitenkin. Ja kun mä näin ajattelen niin eihän siitä mitään vois tullakaan. Ja sehän vasta päähän ottaakin, kun sen tajuaa.

Se tyttö pyysi mua jäämään yöksi. Ihan vaan sohvalle, ei sen kummempaa. Olisin oikeastaan halunnut jäädäkin. Jäinkin. Olin jo peiton alla ja hyvät yöt oli toivotettu. Sitten tuli vaan sellainen tunne, että pitää päästä kotiin. Mä juoksin karkuun niinku joku arka pupu. Miksi mä juoksen onneani karkuun? Kuinka pitkään mun pitää rankaista itseäni? Ja miksen mä voi luottaa toiseen ihmissuhteessa? Terapian rapeessa tosiaan ollaan. Mä olisin niin halunnut herätä sen luota aamulla, syödä yhdessä aamupalaa, katsoa sitä silmiin ja hymyillä. Ja nähdä se hymy. Pelastaa maailma sen kanssa. Sanoa sille, mitä mä ajattelen ja tunnen. Ehkä se haluaiskin mun tekevän niin. Kun vaan tietäisin.

Se kysyi multa ottaisinko Hannan takaisin. Vastasin että en. Niin kuin en ottaiskaan. Menin kuitenkin, idiootti, sanomaan sille, että ehkä vanhana pappana sitten. No siitä olin ainakin rehellinen. Se tyttö sanoi, että mä annan Hannan kontrolloida ja määrätä mun elämästä ihan liikaa. Niin kuin annankin. Osittain se johtuu kyllä Mikaelasta, mutta Hannalla on aika suuri valta mun elämään. Ja se käyttää sitä - välillä tiedostaen, välillä tiedostamatta. Tyttöystävän olis vaikeata kuulemma hyväksyä sellaista. Aika selvää mun mielestä. Vai puhuikohan se itsestään? Se sanoi niin, että mä en edes pysty näkemään muita naisia. Tarkoittikohan se silläkin itseään? Pokais sit mut, jos kerran kiinnostaa.

Kyllä mä silti olen edistynyt Hannasta irtautumisessa. En enää hermostu samalla lailla sen vihaisista ja mustasukkaisista viesteistä tai puheluista. Pakko mainita, että Hannalla on uusi mies, joka kanssa muutti just sen luokse asumaan. Mä pystyn sentään myöntämään, että se helpottaa tilannetta. Mikaelan on vaikea hyväksyä, että siellä asuu joku muu mies kuin minä. Se kuulemma puhuu siitä lähes päivittäin. Jollain tavalla musta tuntuu hyvältä se, että Mikaela ei hyväksy Hannan uutta kumppania. Pystynpäs sentään myöntämään tuon.

Huomenna mennään sen ihkun tytön kanssa aamulla yhdessä miekkariin. Mä lupasin soittaa sille. Ehkä me kuitenkin syödään aamupalaa yhdessä ja hymyillään.