Kaduilta jään yli Seurasaareen

Nyt se sitten on ohi. Se lauantain proggis. Oli mageeta nähdä, että paikalle tuli 400 - 500 ihmistäkin. Oman puolueen tovereista paikalle tuli joitakin ja kai siitäkin pitää olla iloinen. Ja he jotka tuli on nimenomaan tovereita. Ainakin mä pidän heitä sellaisina. Toisaalta, mikähän kumma siinä on, että vihreitten on niin vaikea lähteä marssimaan kaduille rauhan puolesta.

Monet itsensä vihreäksi tuntevat ja vihreisiin kuuluvat työskentelevät hartiavoimin rauhan ja kehitysavun puolesta. En yhtään väheksy näiden ihmisten työpanosta. Kaikki minkä yksilö voi tehdä on arvokasta. Silti haluan sanoa, että musta tuntuu siltä, että jotkut häpeävät kaduille lähtemistä ja valitsevat sitten mieluummin näytön takaa vaikuttamisen. En väitä, että kaikkien olisi pakko marssia ja huutaa kaduilla, mutta haluan tuoda esiin muutaman näkökohdan:

1. Kaduilla näkyminen on kansan viesti päättäjille - kirjojen ym. kirjoittaminen intellektuellien
2. Kaduilla näkyminen lähettää tärkeän solidaarisuusviestin niille, jotka kärsivät sotaa käyvissä maissa, viestin siitä että joku välittää

Uups... Tajusinpa just, että se megafoni on edelleen varmaan jossain Puluissa... Pitää paikallistaa se ASAP, muuten saan vaalean miehen pahan merkin otsaani.

Ihmeellisen takatalven se pukkas tänne kevään keskelle. Pakko kai mennä hiihtelemään. Nyt on suksetkin - oikein kaksin kappalein. Tosin on vain yhdet monot, mutta ehkä tekee ihan hyvää hiihtää itsekseen. Sitä paitsi se potentiaalinen hiihtokumppani ei halua lähteä meren jäälle ja minä taas lupasin Kölnin tuomiokirkon edessä hiihtää jään yli Seurasaareen. Sen olen kai itselleni velkaa. Kalenterikin on sen hiihtokumppanin luona - pitäis varmaan hakea pois. Toisaalta voisin nauttia jonkin aikaa kalenterittomasta vapaudesta.