Jotain selvisi

Lyhyen mutta sikeästi nukutun yön jälkeen pysytyn myöntämään itselleni ainakin jotain. Vielä kun pystyisi pukemaan sen sanoiksi. Kun kelaan elämääni taakse päin huomaan, että muhun kyllä ihastutaan ja monesti ne on niitä tyttöjä, joihin mä itsekin olen ihastunut. Tilanne tuntuu vaan olevan aika lyhytvaikutteinen. Joko mä olen viirupöllö enkä tajua (tai suostu tajuamaan) tilannetta tai sitten mä innostun ihan liikaa ja homma menee liian vakavaksi liian nopeasti ja alkaa ahdistaa vastapuolta.

Nyt uskallan myöntää tän ääneen. Näiden yllämainittujen vaihtoehtojen välillä tasapainoilu on melko vaativa jobi. Sitten kun pakettiin lisätään vielä se, että huomattava, ehkä suurin, osa ystävistäni on vastakkaisen sukupuolen edustajia niin homma menee vaikeaksi. En tarkoita sitä, että välttämättä ihastuisin jotenkin järjestelmällisesti kavereihin, mutta mä alan vähän pelätä mitä tapahtuu, jos lämpimät tunteet jotakuta toveria kohtaan nostaa päätään - vaikkakin pidän platonista toverirakkautta rakkauden lajeista jaloimpana.

Kreikan kielessä on neljä eri sanaa, jotka käännetään suomeksi sanalla rakkaus. Ne meni jotenkin niin, että agape on periaatteeseen perustuvaa epäitsekkään uhrautuvaa rakkautta ja eros on seksuaalista kiintymystä. Sitten on muistaakseni vielä toverillinen, platonistyylinen rakkaus ja sukulaisrakkaus. Ellen nyt ihan väärin muista.